maanantai, 28. syyskuu 2009

Tänään olen pettynyt itseeni, koska ...

 ... en hallitse itseäni !

Yleensä ihminen valitsee oman tapansa käsitellä ongelmia, ja ottaa ehkä jonkin tavan / asian johon voi aina turvautua. Minä olen idioottina joskus ottanut lääkkeet suojakeinokseni. Eilen päivä meni päin persettä, joten illalla otin pari pyöreää. Tämän vuoden aikana en ole kuin kolme kertaa jotain ottanut. Tottakai ihanne olisi ettei tarvitsisi mitään ottaa, mutta on tuo mielestäni aika vähän! (seli seli..)

Joskus lääkäri tarjosi minulle käynnin lopuksi unilääkkeitä illaksi ja reseptiä masennuslääkkeille. En koskaan mennyt hakemaan lääkkeitä. Haluan uskoa, että voin itse aina nousta pohjalta ilman lääkkellisiä apuja. Nyt tajuan, että ei sillä ole eroa onko lääkkeet määrännyt lääkäri vai minä itse... Samalla tavalla käytän ongelmien ratkaisuun lääkkeitä. Tosin en jatkuvalla syötöllä. Minun on pakko pitää taukoja ja pitää huoli ettei mopo karkaa käsistä. Miksi sitten turvaudun näihin ? En tiedä... Seuraavana päivänä on kauhea morkkis ja joutuu kokoajan kamppailemaan itsensä kanssa ettei uusi annosta. Ihminen osaa olla tyhmä. Ehkä syömättömyydellä haluan näyttää että voin kontroloida itseäni... Mutta miksi ihmeessä voin hallita syömisen paremmin kuin lääkkeet ? Tuleehan molemmissa takapakkia ja molemmissa välillä lipsahdellaan, mutta loppujen lopuksi mitä hyötyä on kummastakaan ?? 

Ei mitään!

Tänään menen vähän lomailemaan ystävän luo. Olen yhden yön vain pois kotoa, mutta sekin piristää jo paljon. Otan kaiken irti juoruseurasta. Ehkä siellä ollessa ei tule niin ajateltua itseä, keskittyy olemaan vieras :)

Jättäkää kommenttia lukijat, negatiivista / positiivista. Kumpikin käy!

lauantai, 26. syyskuu 2009

AHISTAA!!!!

Ahistaa, pelottaa!!!! Ihan semmonen fiilis et jotain pahaa ois tapahtunu tai on tapahtumassa. Seinät tuntuu kaatuvan päälle ja silti ei ulos uskalla lähteä. Mistä tää tuli ? Maha heittää kuperkeikkaa. Mut mitään ei oo ees tänään tapahtunu ? Mies on ollu eilisestä asti reissussa. Mulla on häntä ikävä ja puhelimessa hän kuulosti hieman kiukkuselta koska on saanu flunssan. Jäi jotenkin paha fiilis vaikka itse koitin puhua ystävällisesti. Ehkä ahistus tuli siitä ? En tiedä...

Tekis mieli syödä. Olen tänään syönyt kaksi leipää, kanelikorpun ja juonut kaksi lasia light Jaffaa..

En tosiaan tiedä.. Miksi on näin paska olo ??? Nyt jos koskaan ois ihana olla oman kullan kainalossa, käpertyä sinne maailmaa piiloon.

Katselen tässä samalla BB:tä, kivaa menoa bileissä. Mä oon kaks viikkoa koittanu tota eloa ilman kännyköitä ja kontakteja ulkomaailmaan. Yhen kerran ihan kotosalla ja toisen kerran lomalla. Joskus tekee ihan hyvää olla vaan yksin. Rakastan jollain tasolla perhettäni, mutta heidänkin kanssa on tullut tässä viime vuosina vaikka mitä juttuja niin jotenkin mennyt maku. Kaksi kertaa olen kunnolla riidellyt sisarusten kanssa, ja noissa riidoissa on tullut niin totuudet selväksi, ettei vaan enää osaa ajatella samalla tavalla heistä. Varmaan heillä aika samat fiilikset musta.. Ei olla koskaan oltu mitään erikoisen läheisiä mutta toimeen tullaan kyllä (koskee koko perhettä). Ei meillä oo jaettu halauksia tai kerrottu että toinen on tärkeä. Siitä on tosin ollut se hyöty, et nyt miehelleni muistan aina kertoa miten häntä rakastan enkä säästele halauksia.

Nyt ahistus helpottaa. Kyllä tää kirjottaminen vaan auttaa! Ja ei sen väliä vaikkei näitä ketään lukisikaan, kirjottelen sitten mielikuvitus örkeille ;)

 

Öitä!

lauantai, 26. syyskuu 2009

Huomenta!

 Hyvää huomenta lukijat!

Heräsin aamulla jo kello kahdeksan.. Olen juonut kupin teetä ja nälkä kurnii vatsassa. Purukumi auttaa.

Jännäilin vähän tänne tuloa, koska yleensä jos iltaisin / öisin jotain kirjottaa sitä saa seuraavana päivänä hävetä. Yllätyin iloisesti, olin tyytyväinen tekstiini! Plussana vielä siihen päälle olin saanut ensimmäisen kommentin, ja se vain vahvisti kirjotushaluani. Kiitos! 

Kehittelen tässä samalla päiväksi jotain tekemistä. Lähiaikoina on todella ahdistanut olla kotona, varsinkin jos joutuu olemaan yksin. Kokoajan on pakko keksiä jotain tekemistä ja menemistä. Mieheni kanssa viihdyn kyllä kotona, rakastan käpertyä hänen kainaloonsa ja vain olla. Hänestä on ollut niin suuri apu ja tuki. En usko että hän täysin on ymmärtänyt suhdettani syömiseen enkä halua häntä enempää stressata. Hänelle kuuluu kyllä kiitos siitä, että huolehdin ulkonäöstäni. Hänen vuokseen haluan olla laiha ja näyttää hienolta, haluan että hän voi sanoa minun olevan kaunis.

 

Varasin aikaa psykologille, mutta seuraava vapaa oli vasta marraskuun lopulla!! Kävin vuoden alussa samalla psykologilla ja tykkäsin jutella siellä ja purkaa mieltä. Minulla oli aluksi todella vaikea luottaa mieheeni ja olin todella mustasukkainen. Kaikki johtui exästäni joka petti mennen tullen, minulta meni itseluottamus ja luottamus miehiin. Nykyisen kohdalla olen kyllä ollut täysin vainoharhainen, ja olen iloinen siitä. Hän ei ole kertaakaan antanut oikeaa aihetta epäillä ja pikkuhiljaa olen oppinut luottamaan (siihen meni kaksi vuotta..). Se satutti myös itseä, koska hän ei ollut tehnyt mitään ja silti olin niin paska kun olla ja voi.. Ei itselleen mitään voi, jos on paskoja kokemuksia tottakai ne jättää jälkensä.. Mutta onneksi nyt asiat on paremmin!

Olemme vaihtamassa paikkakuntaa lähikuukausina, ja toivon että se olisi ratkaisu ongelmiin. Ehkä uudet ihmiset ja piirit tuo paremman mielialan ? Aina voi toivoa, eikö ? Isompi kaupunki ja enemmän tekemistä. Täällä paikkakunnalla eniten ahdistaa ihmiset, liian paljon tuttuja. Eikä missään hyvässä mielessä! Olen lähivuosina pikkuhiljaa erakoitunut. Tai en tiedä voiko sitä sanoa erakoitumiseksi. Ennen minulla oli paljon kavereita nyt muutama oikea ystävä. Tunnen että näin on parempi. 

 

Eilen kävin ravintolassa jossa ystäväni työskentelee. Hän tarjosi ruokaa ja itselleni tuli tosi ylpeä fiilis kun kieltäydyin ruuasta ja hän ihmetteli että enkö syö mitään. Sanoin että olen syönyt jo aamulla ja se riittää.

Olen aina ihmetellyt miksi jotkut laihduttaa, ja mikä siinä voi olla niin hienoa. Miksi jotkut haluaa nähdä nälkää vaikka ruokaa on tarjolla. Nyt olen ymmärtänyt sen, se on tapa hallita omaa elämäänsä. Tottakai haluaisin että voisin syödä muiden tavoin ja olla stressaamatta siitä kuinka paljon olen sisääni tavaraa ahtanut. Mutta pelko siitä että lihon, ja ettei mieheni enää näe minua kauniina hallitsee ajatusmaailmaa.

Tähän väliin haluan heti kertoa, että mieheni ei ole koskaan sanonut minulle että minun pitäisi laihduttaa tai ettei hän ole tyytyväinen ulkonäkööni. Päinvastoin. Hän on aina kehunut minua kauniiksi ja hän saa minut tuntemaan itseni kauniiksi vieläkin. Kun näen miten hän katsoo minua kun olen itseni laittanut olen tyytyväinen. Ihanaa! 

 

Haluaisin tosiaan päästä sinne psykologille juttelemaan piakkoin. Mistä ihmeestä olen kehittänyt nämä kaikki ongelmat pääni sisään ? Ystäväni on opiskellut psykologiaa ja hän kertoi (vaikka kuinka kuulostaa kliseeltä), että yleensä ongelmiin löytyy syy lapsuudesta. Olen tässä kelannut lapsuutta, mutta en itse löydä mitään omituista sieltä. Ehkä olen sulkenut jotain pois mielestäni, jotain mitä en todellakaan halua muistaa.... Toivottavasti herra Psykologi osaisi kaivaa tiedot ulos mielestäni!

 

Anteeksi jos tekstini hyppii puolelta toiselta, kirjotan siihen tahtiin kun ajatukset tulee päähän. Ehkä jossain vaiheessa järjestelen juttuja paremmin, mutta nyt annetaan mennä näin.

 

Nyt menen suihkuun ja laitan itseni kuntoon. Ulkona on sumuista ja kosteaa, masentavaa. Hienot vaatteet ja hyvä meikki piristää päivän. Sitten baanalle!

 

Hyvää päivänjatkoa teille kaikille jotka tänne eksytte!

lauantai, 26. syyskuu 2009

I


Minä:

Nainen

23-vuotias

kärsin syömishäiriöstä

ex - sekakäyttäjä

pakko-oireinen häirikkö

ja paljon muuta...

 

*****************************************************************************************************************************'

Pistin blogin pystyyn omaa mielenterveyttä ajatellen. Vapauttavaa kirjottaa ongelmistaan ja toivottavasti saada palautetta lukijoilta. 

Alku:

12 vuotiaana koitin ensimmäisen kerran lääkkeitä sekaisin. Elämäni ei ollut mitenkään huonossa jamassa, vanhemmat olivat yhdessä ja koulussakin olin "suosittu". Ehkä minulla oli vaan tylsää ja ajauduin tätä kautta hakemaan jotain jännitystä elämään.

Ekoina kertoina otin muutaman hassun unilääkkeen sekaisin masennuslääkkeiden kanssa ja huomasin että siitä meni kivasti tokkuraan. Nopeasti olinkin kavereiden vanhempien lääkekaapeilla tyhjentämässä purkkeja ja napsin mitä käsiini sain. 

Otin aina masennus- , uni- tai muita mielialalääkkeitä joista aika nopeasti lähti taju. Seuraavat päivät meni sumussa. En vielkään tiedä miksi jäin koukkuun, koska en muista että koskaan olisi ollut hauskaa tokkuroissa. Ehkä halusin huomiota..

Kaksi vuotta napsin silloin tällöin lääkkeitä. Vanhempani eivät koskaan huomauttaneet asiasta mitään, vaikka varmasti huomasivat lääkkeiden katoavan mystisesti.

Lopetin lääkkeiden käytön siihen kun otin liian suuren annoksen ja näin harhoja, se säikäytti minut todella..

 

Keskiosa:

8 luokalta eteenpäin en siis enää napsinut pillereitä, enkä niitä kaivannutkaan. Alkoholia kului "normaali" nuoren tavoin. Löysin kivan poikaystävän, jonka kanssa olimmekin sitten yhdessä melkein kolme vuotta..

Valmistuin peruskoulusta ja pidin välivuoden. Sain töitä ja välivuosi venyi (olen edelleen välivuodella).

 

Nyt:

Alkuvuonna jouduin leikkaukseen josta minulle määrättiin särkylääkettä. Olin jostain lukenut että siitä saa kunnon potkut vekslaamalla.. Päätin kokeilla ja oikeassa olivat! En ollut koskaan saanut niin hyvää olotilaa lääkkeillä.

Viikon verran leikin lääkkeillä, kunnes tajusin että jos en nyt lopeta käy huonosti. Itseni kohdalla ainakin pätee lause; Kerran narkkari, aina narkkari...

Yhtäkkiä jostain nousi olotila, että vartaloni on vääränlainen. Olen 162cm pitkä ja painan noin 56kg. Aloin tarkkailemaan syömistäni ja liikkua. Tästä on kohta vuosi aikaa, ja en osaa enää syödä. En anna itseni syödä! Morkkis mikä iskee jos syön kokonaisen lautasellisen ruokaa on jotain järkyttävää. Sallin itseni popsia muutaman suupalan ja sitten lopetan. Olen pystynyt puhumaan ongelmasti nykyisen mieheni kanssa sekä joidenkin ystävien. Tiedostan että minulla on ongelma, mutta en ole halukas parantamaan tapojani. Se onnistumisen tunne mikä tulee kun ei ole syönyt koko päivänä kunnolla on parasta! Ei siinä enää välitä onko nälkä vai ei. En ole koskaan päivää syömättä tai paastoa, vähintään leivällä elätän itseni. Jokin aikaa sitten oksentelin ruokaa ulos, koska tuntui että tukehdun siihen. Totesin onneksi että oksentelu ei ole minun juttuni. Pidättäydyn vain syömästä.

Tämän kaiken myötä olen huomannut, että minusta on tullut vainoharhainen. Iltaisin tarkistan ovet, ikkunat, hellat ja johdot moneen kertaan. Päivisin kun lähden liikkeelle näissä tarkasteluissa menee tovi. Tuntuu että kaikki tulee samaan syssyyn, ja oudointa on omasta mielestäni se, että tiedostan ongelmani. Tulee tunne, että olenko todella näin säälittävä että haen huomiota tällä tavalla. Kertomalla kaikille ongelmistani. Tuntuu että moni ajattelee minun vain näyttelevän jotta en jäisi unholaan.. Mutta ongelmat ovat todellisia.

Ei mene päivääkään ettenkö ajattele, että voisinkohan ottaa pari tablettia huiviin ja rauhottua. Enkä vieläkään näe lääkkeiden nauttimista vääränä.. Miksei voisi ottaa jos kerta haluaa ? Eikö ole tärkeintä, että itsellä on hyvä olo ? Ruokailu pyörii myös mielessäni hetkittäin; Pärjäisinkö tämän päivän yhdellä leivällä vai teenkö ruokaa ja otan siitä muutaman suupalan. Entä jos syön ja ihmiset näkee sen ? Rakastan kuulla kommentteja miten laihalta näytän ja siitä, että minun ei pitäisi enempää laihduttaa. Mutta haluan laihtua. Haluan painaa 48kg! 

 

**********************************************************************************************

 

Ehkä tämä teksti riittää aluksi. Kellokin lähenee jo yhtä. Menen pehkuihin ja tulen kurkkaamaan aamulla uudestaan.

Öitä!

  • Dependent

    Today, I'm dependent on you, but you're not here

    You'll come tomorrow but I'll pass away

    I'll pass away, pass away

    and the home will be empty

    Do not hesitate, tomorrow never comes

    Come to me because there is no tomorrow

    Because in this world, no one knows anything about our destiny

    I looked at the mirror, thinking of myself

    But I saw that there is no one except you in it

    When I search for my whole self, I find you (instead of me)

    I've lost in you, and there is no escape

    Do not hesitate, tomorrow never comes

    My heart has been broken

    Come O my darling, O my beloved

    And mend my heart

    In this cruel world

    You are alone, I am alone

    Do not hesitate, tomorrow never comes

    Come to me

    Come to me

    Today, I'm dependent on you, but you're not here

    You'll come tomorrow but I'll pass away

    In this wicked world

    disasters are everywhere

    Don't leave me alone

    Save me from this idleness

    I am the old tree whose trunk is covered by snow

    I am the sign of dignity in this garden, not those dusts and ruts

  • Henkilötiedot

    Tarinointia elämästäni.. 
    Mietiskelyä ja pohdiskelua..

  • Tagipilvi